Tervavaaran ostohistoriaa

Näin kertoo säätiön puheenjohtaja Pentti Linkola Tervavaarasta ja sen ostamisesta:

"Joulukuun 2. päivänä 2005 allekirjoitettiin Nurmeksessa kauppasopimus evankelis-luterilaisen seurakunnan omistamasta Tervavaaran metsäalueesta. Alue on pinta-alaltaan 44,7 hehtaaria ja siten verrattomasti suurin säätiön hankkimista metsistä - ja samalla maisemallisesti komein. Metsän puusto on lähellä luonnontilaa, järeää ja rehevällä pohjalla hyvin korkeakasvuista, monin paikoin yli 30 metriä korkeaa. Valtapuulaji on kuusi, mutta alue on kumpareinen, ja ylävillä paikoilla on komea petäjikkö vallalla. Suuria haapoja on yksitellen kaikkialla, Tervavaarassa on koivu- ja haapasekoitus runsasta. Alueella on pieni Viulukkalampi ja se rajoittuu Pieni Kaleton -pikkujärveen. Vesistöt ovat rakentamattomia, ja koko seudulla on erämainen luonne. Eteläpäähän osuu kapea mutta autolla-ajokelpoinen yksityistie.

Uudella suojelualueella on monta kummia. Hankkeen äiti on nurmeslainen kuvataiteilija Taina Määttä, varsinainen luonnonsuojeluaktivisti, jolla on paksu kansio täynnä luonnonsuojeluun liittyviä aloitteita, polemiikkeja, valituksia, lehtikolumneja. Taina Määtän löytöjä olivat Viulukkalampi ja Tervavaara ja niiden liito-oravat, joiden kolme kiinteää pesimäreviiriä, useat ruokailupaikat ja kulkulinjat hänen kutsuminaan kävivät varmistamassa Joensuun yliopiston biologit. Nämä poimivat myös ikimetsälle ominaisia sammal- ja kääpälajeja. Taina Määttä ryhtyi ideoimaan suurempaa rauhoitusaluetta liito-oravien ympärille. Tiedossa oli myös useita metson soidin- ja pesimäpaikkoja, pohjantikan kolopuita ja kuukkelin pesimäalue, jotka jäivät suojelualueen rajauksen sisään.

Luonnonperintösäätiön puolelta aloitteen alueen hankkimiseksi teki säätiön asiamies, luonnonsuojelun moniottelija Pekka Borg, joka vihjeen saatuaan matkusti yhdessä suurlahjoittajaksi lupautuneen Timo Kujalan kanssa keväällä 2004 tutustumaan Taina Määttään ja alueeseen. Borg ja Kujala tunnustelivat alustavasti seurakunnan vastuuhenkilöiden mielipiteitä ja ottivat yhteyttä Pohjois-Karjalan ympäristökeskuksen tarkastajaan Lasse Finériin, joka kävi tutkimassa paitsi liito-oravia myös alueelta tehtyjä puustoarvioita.

Tämän jälkeen yhteydenpidon seurakuntaan otti käsiinsä Timo Kujala, ja asia alkoi edetä. Ajatus alkoi saada kannatusta seurakunnassa, kuultiin jopa Kuopion piispan Ville Riekkisen kannustava mielipide. Rauhoitettava pinta-ala täsmentyi eri vaihtoehdoista lopulta 44.7 hehtaariksi. Yhden isohkon metsäkuvion seurakunta rauhoitti jo etukäteen liito-oravan asuinalueena. Kun Timo Kujalalta oli luvassa huomattava osa rahoituksesta, säätiö otti alueen ohjelmaansa. Sääntöjen mukaan vähintään yhden hallituksen jäsenen on todettava, että alue täyttää 'ikimetsän' kriteerit; varapuheenjohtaja Anneli Jussila kävi keväällä tutustumassa Tervavaaran metsään.

Huhtikuussa samana vuonna Kujala ja säätiön puheenjohtaja Pentti Linkola kävivät Nurmeksessa lopullisessa hintaneuvottelussa. Neuvottelu oli näennäisen tiukka, mutta ilmapiiri kovin luonnonsuojelumyönteinen. Loppujen lopuksi seurakunta otti taakakseen liito-oravat kokonaan, toisin sanoen suojavyöhykkeet – joille ei tullut hintaa – hyvin väljästi tulkittuina, vaatimatta korvauksia ympäristökeskukselta. Metsäkaupoissa yhtiöiden kanssa liito-oravareviirit tiettävästi rajataan paljon suppeammiksi. Hinnaksi tuli 205 000 euroa (lisäksi varainsiirtovero 8 200 euroa, lainhuutomaksu, kaupanvahvistuspalkkiosta puolet ja aikanaan lankeava lohkomismaksu, arviolta 1 500 euron suuruusluokkaa). Kauppa oli säätiön kallein, mutta pinta-alaan ja puuvaroihin nähden todella edullinen, kun vielä puustoarvio Lasse Finérin mukaan oli alun alkaenkin lempeä. Hinnasta 150 000 euroa tuli Timo Kujalan lahjoituksena, loput monilta pienlahjoittajilta.

Huhtikuun käyntiin liittyi lyhyt retkeily alueen kuusikoissa – lyhyt siksi, että keväistä höttölunta riitti paikoin yli saapasvarren. Silti törmättiin pesää rakentavaan pohjantikkapariin, ja toisen parin koiras rummutti lähellä.

Kirkon byrokratia on moniportainen. Ensin tarvittiin seurakunnan oman kirkkoneuvoston hyväksyminen, ja on merkillepantavaa, että se oli yksimielinen. Sitten seurasi Tuomiokapitulin ja viimeksi Kirkkohallituksen hyväksyminen. Niihin kului koko kesä ja syksy. Lopulta joulukuussa Kujala ja Linkola tekivät Nurmeksessa kauppasopimuksen. Seurakunnan puolesta sen allekirjoittivat kirkkoherra Raimo Kemppainen ja talouspäällikkö Mauno Parviainen, joista oli hankkeen kuluessa ehtinyt tulla jo ystäviä. Kemppainen kertoi iloissaan, että Nurmeksen yleisölle jo tutuksi tulleesta kaupasta ei ollut tullut yhtään poikkipuolista mielipidettä, ei edes metsäalan järjestöiltä tai metsätalouden puolelta, joilta sitä olisi voinut odottaa. 

Loppusilauksena kaikki neljä suojelijaa kävivät talvisen iltapäivän lyhyessä valossa maakuntalehti Karjalaisen ja paikallislehti Ylä-Karjalan toimittajien kanssa valokuvattavina ryhmäpotreteissa luonnonpyhätön jylhää lumista kuusikkoa vasten."