LahjoitaLokakuussa 2024 metsänpuolustajia ja kohtuusliikettä kohtasi mittaamaton menetys. Aktivisti, omavaraisviljelijä ja elämänvaalija Eeva-Stiina Lönnemo menehtyi äkillisen ja kiivaan sairauden heikentämänä. Kaipaamaan jäivät lukemattomat ystävät, sukulaiset, toverit, naapurit sekä Eeva-Stiinan elämänkumppani ja puoliso Paula Lönnemo.
Jo ennen sairastumistaan Eeva‑Stiina toivoi, että hänen muistokseen kerätään lahjoituksia Luonnonperintösäätiölle metsien suojeluun. Kuoleman jälkeen Paula ja Meidän metsämme -kansalaisliike toteuttivat toiveen. Keräys Eeva-Stiinan muistometsän suojeluun tuotti päälle 27 000 euroa, joka kattoi suuren osan suojellun metsän hinnasta.
Muistometsäksi valikoitui noin 1,6 hehtaarin metsä Salon Perttelistä, aivan Eeva-Stiinan ja Paulan kotitalon, Lönnemon, vierestä. Metsä on Eeva-Stiinalle ja Paulalle rakas sieni- ja marja-apaja, rauhan ja ihmetyksen tyyssija. Se on uhanalaisten hömö- ja töyhtötiaisen, palokärjen, uhanalaisten sammalten ja monien muiden elollisten koti. Maallisen elämänsä viimeisen luontoretken Eeva-Stiina teki juuri tässä metsässä: vanamoiden helakoiden kellojen ihastelua vuoden 2024 valoisimpaan aikaan.
Eeva-Stiina ja Paula olivat pitkään selvitelleet lähimetsänsä suojelua. Vuoden 2026 loppupuolella, päälle kaksi vuotta Eeva-Stiinan kuoleman jälkeen, Lönnemoskogenin yksityinen suojelualue perustetaan.
Ennen Lönnemoskogenin rauhoittamista oli kuitenkin hoidettava vielä yksi Eeva-Stiinan antama tehtävä.
Talkoot
Lönnemoskogen on pääosin mänty- ja kuusivaltaista kangasmetsää, jonka puusto on 80–100‑vuotiasta. Maalahopuuta on kohtalaisesti, ja pystylahopuuta runsaasti, joten lahopuusta riippuvaiselle lajistolle on tulevaisuudessa tarjolla kasvualustoja, ravintoa ja suojaa. Etenkin metsän keskiosat ovat soistuneita: korpikasvillisuutta on siellä täällä, paikoin vallitsevana parin aarin korpilaikuissa.
Metsän korpisimman osan läpi on kuitenkin vuosikymmeniä sitten kaivettu syvä oja. Eeva-Stiina haaveili vuosia ojan tukkimisesta metsän ennallistamiseksi. Kuluvan vuoden syyskuun 5. päivänä Lönnemohon saapui toistakymmentä luonnonpuolustajaa, ystävää ja sukulaista toteuttamaan Eeva-Stiinan ennallistamissuunnitelmaa.
Me talkoolaiset keräännyimme aamupäivällä metsään, jota verhoi alkusyksyn jyrkkien lämpötilaerojen nostattama sumu. Aluksi saimme kuunnella. Talkoita ohjaamaan oli saapunut luontokartoittaja ja käsipelin tehtävän ”hikiennallistamisen” tuntija Otso Puusti.
Otso kertoi, mitä tehdään ja miksi: Ojien patoaminen nostaa pohjaveden pinnan tasoa, mikä palauttaa Lönnemoskogeniin korpisuutta. Kostea maaperä ja pienilmasto ovat otollisia esimerkiksi monille vaateliaille ja uhanalaisille sammalille, jäkälille ja kääville. Suunnitelmana oli rakentaa yksi puupaalujen tukema pääpato ojan alajuoksulle, kaksi maapatoa yläjuoksulle sekä lisätä uoman lahopuun määrää.
Ohjeistuksen jälkeen työt alkoivat. Tekijöitä riitti, joten pystyimme jakautumaan eri työpisteille ja -tehtäviin. Osa sahasi, osa paalutti, osa lapioi, osa sovitteli riukuja ojaan. Otso ohjasi työtä asiantuntevasti, mutta lempeästi.
Saimme paljon vapauksia, sillä Otson filosofian mukaan ennallistaminen on luovaa tekemistä. Patoaminen toki vaatii riuskaa lapioimista ja paaluttamista, mutta padon maisemoinnissa saa käyttää mielikuvitusta: millä ympäristöstä löytyvillä aineksilla padon saa sulautumaan metsään?
Nälkä ja väsymys eivät vaivanneet, sillä Paula oli ystävineen valmistellut meille runsaat kenttäeväät ja piti säännöllisistä tauoista huolen. Työt saatiin valmiiksi reilusti etuajassa. Lopuksi jäätiin istumaan maapuille, mättäille ja puuntyville syömään pullaa, juomaan kahvia ja jakamaan ensimmäisiä lapsuuden metsämuistoja. Ne olivat monimuotoisia kuin ympäröivä Lönnemoskogenin luonto.
Kiitosakatistos
Joskus alkusyksyn päivässä on kaksi päivää. Talkoiden loppuun mennessä kolea sumu oli hälvennyt, ja keli kääntynyt kirkkaan kesäiseksi, jopa paahteiseksi. Töiden jälkeen oli luppoaikaa, ja hajaannuimme tahoillemme: läheistä lähdettä katsomaan, sienestämään, muistometsään haahuilemaan tai Lönnemon lämpimälle pihalle paistattelemaan.
Tauon jälkeen alkoi kestitys. Paula tarjoili talkooväelle herkullista kasviskeittoa, jonka aineksina olivat oman maan Sonnenherz-pihvitomaatit, sipuli, valkosipuli, paprika ja pavut. Syödä tarkeni ulkona, mitä ei olisi uskonut vielä ennen puoltapäivää.
Ruokailun aikana Lönnemohon saapuivat Paulan kotiseurakunnan eli Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra isä Ioannis Lampropoulos, rovasti isä Mikko Leistola ja kanttori Riikka Patrikainen. He tulivat toimittamaan rukouspalvelusta Lönnemoskogenissa. Päivän unohtumattomampiin näkyihin kuului jumalanpalvelusvaatteeseen eli epitrakiiliin pukeutuneet ortodoksiset papit, joilla oli jalassaan kumisaappaat.
Talkooväki asteli takaisin työmaalleen, mutta tällä kertaa hiljaisuudessa. Palokärjen huudot kiirivät läpi latvusten. Hartauden aluksi Paula piti puheen Eeva-Stiinan muistolle: nyt viimein uskallamme rakastaa kotimetsäämme.
Puheen jälkeen lauloimme Kiitosakatistoksen, joka tunnetaan myös nimellä Akatistos luomakunnalle. Akatistokset ovat ortodoksisia hymnejä, runollisia ylitysveisuja, joissa vuorottelevat pappien ja kuoron laulamat osat.
Hymni laulettiin enimmäkseen suomeksi ja pari osaa ruotsiksi. Paula on yhdessä isä Mikon ja Riikka-kanttorin kanssa päivittänyt Kiitosakatistoksen ruotsinnosta vanhan käännöksen pohjalta sekä sovittanut ja nuotittanut tekstiä uudelleen:
”Herre, så gott det är att vara gäst hos Dig; vinden fylld av vällukt, bergen som höjer sig mot himlen, vattnen som gränslösa speglar som återger solstrålarnas guld och molnens lätthet. Hela naturen viskar hemlighetsfullt, allt är fyllt av kärlek, fåglar och djur bär inseglet av Din kärlek.”
Akatistoksen alkupuoliskon lauloimme Lönnemoskogenissa tiaisten ja palokärjen säestämänä. Puolenvälin jälkeen vaelsimme Eeva-Stiinan muistoniitylle Lönnemon pihan etelälaitaan, pienen, telkän asuttaman lammen viereen. Hymnin lopussa Lönnemon lampaat Astra, Rayyiq ja Alva voittivat pelkonsa ja palasivat rouskuttamaan mehevää niittyheinää hartaan väen tykö.
Akatistoksen jälkeen me Lönnemohon jääneet vieraat grillasimme, söimme, muistelimme, itkimme, nauroimme ja saunoimme. Yö laskeutui viileänä ja kosteana. Linnunrata halkaisi kirkkaan tähtitaivaan.
Elpyminen
Ennallistamisen jälkeen Lönnemoskogen saa kehittyä ja vanheta luonnon omin rytmein. Oja tukkeutuu hiljakseen, turpeen hajoaminen lakkaa ja suokasvillisuus palautuu. Elävään puustoon muodostuu monikerroksinen puusukupolvien kirjo. Jo varttuneista männyistä tulee todellisia vanhuksia.
Lahopuustoon syntyy monimuotoisuutta ylläpitävä jatkumo: nykyinen lahopuu vanhenee ja hajoaa, mutta erikokoista ja -lajista kuollutta puuta tulee jatkuvasti tilalle. Ajan myötä yhä useampi vaatelias, vanhaa metsää suosiva laji voi asettua asumaan Lönnemoskogeniin – tai näin ainakin oletan. Luonto voi yllättää, joten sitä on tarkkailtava ja seurattava nöyränä.
Aloitin talkooviikonloppuna Lönnemoskogenin lajistoseurannan. Tarkoituksena on seurata erityisesti luontoarvoja ilmentävän sammal-, jäkälä- ja kääväkäslajiston kehittymistä. Metsässä aikaisemmin havaitun silmälläpidettävän rakkosammalen (Nowellia curvifolia) lisäksi talkoiden yhteydessä havaittiin pidemmälle lahonneelta mäntymaapuulta luontoarvolaji kantoliuskasammal (Riccardia latifrons) sekä erityisesti suojeltu ja erittäin uhanalainen kantopaanusammal (Calypogeia suecica). Lajihavainnot löytyvät laji.fi-tietokannasta (hae paikannimellä Lönnemoskogen).
Eeva-Stiina Lönnemo on siitä harvinainen ihminen, että hän luo edellytyksiä elämän elpymiselle ja kukoistukselle myös kuolemansa jälkeen.
Teksti: Otto Snellman
