Riihikosken maisemasta, maastosta ja lajistosta

Varsinais-Suomen Rekijoki on kuulu kulttuurimaisemistaan. Jokilaaksossa vanhat niityt, laidunmaat ja hakametsät kertovat ihmisen vuosisataisesta, kohtuullisen rauhanomaisesta toiminnasta luonnossa. Korkeuserot ovat huomattavat, mikä on ollut osittain metsien pelastus: vaikeakulkuiseen maastoon ei lähdetty järeillä hakkuukoneilla, joten siellä täällä on säästynyt sirpale metsää omissa oloissaan, ainakin jossain määrin.

Maaperä on savea ja multaa, ja sen todella huomaa: säätiön suojelualuetta halkoo itä-länsisuunnassa pari syvää rotkolaaksoa. Nämä ”kanjonit” ovat syntyneet, kun Rekijoen sivupurot ovat aikojen saatossa uurtaneet pehmeää maata. Veden kuluttavat voimat vallitsevat yhä, ja onkin kiintoisaa seurata metsän kehitystä. Paikoin voi syntyä sortumia, pienimuotoisia katastrofeja, jotka luonto sitten korjaa eri tavoin. Purojen vuoksi Riihikosken metsä on siis eräänlaisessa käymistilassa.

Suojelualueen länsireuna, metsän ja niityn vaihettumisvyöhyke, on pääosin rehevää, suurruohovaltaista viidakkoa. Kappale niittyäkin ulottuu Riihikosken alueelle: tässä kohtaa rinne on melko avoin, ja mäntyjen sekä katajien katveessa esiintyy mm. peurankelloja ja metsäruusua. Harvinaisemmista niittylajeista mainittakoon aholeinikki ja mäkikaura. Ne sopivat paikalle hyvin: mäkikaura kasvaa usein vanhan kulttuurin seuralaisena, ja Rekijokilaaksossa tiedetään ihmisten asuneen jo vuosisatojen ajan.

Muualla suojelualueella rinteitä peittää sankka metsä. Viitteitä laidunkäytöstä antaa vaikkapa se, että puusto ei ole yhtä kerroksellista kuin koskemattomissa metsissä yleensä. Eläimet ovat aikoinaan ehkäisseet taimettumista, ja seuraukset ovat yhä hahmotettavissa. Paikoin metsässä näkyy myös kohtia, joita hallitsee jokin lehtipuulaji, kuten harmaaleppä. Tällaiset lehtipuistikot saattavat syntyä karjan aterioinnin loputtua: taimet ovat kenties päässeet nousemaan avoimelle laidunniitylle helpommin kuin hallanarat kuuset.

Suurten kuusten huomassa esimerkiksi käenkaali on hyvin runsas, ja vaateliaampaakin lehtolajistoa esiintyy. Imikkä, tesmayrtti ja kevätlinnunherne viihtyvät multavalla kasvualustalla sopivassa varjossa, ja Riihikosken metsässä lajeille on oivallisia elinsijoja. Alue on luonteeltaan otollinen myös tyypillisille vanhan metsän lintulajeille; linnustoon lukeutuvat mm. pyy ja puukiipijä.

Vanhaa lahopuuta metsässä on melko vähän – tyypillinen tilanne yksityismailla, sillä omistajat ovat usein käyneet hakemassa metsästä kotitarvepuuta. Nyt, rauhoituksen myötä, tilanne Riihikoskella vähitellen muuttuu. Tuuli ja mahdolliset maanvieremät sortavat puita nurin, ja lahopuuta suosivat eliöt saavat tilaa elää.

Riihikosken metsän ”kanjoneissa” maaperä on kosteampaa kuin muualla. Lehtokorte kasvaa rinteillä utumaisina mattoina, ja purojen partailla viihtyvät lehtotähtimöt ja suuret saniaiset. Itse vesiuomat ovat painuneet syvälle maahan; kulkija voi havainnoida, mitä pienikin virtaama vähitellen saa aikaan.