Kun astuu metsätieltä sisälle Niinikosken Mielikinmetsään tuntee tulevansa toisenlaiseen maailmaan. Metsä on eteläpäästään niin sulkeutunut ja varjoinen, että siellä voisi melkein odottaa kohtaavansa kalevalaisen metsänemännän, jonka mukaan metsä on saanut nimensä. Metsän salaperäisyyttä lisää toisiinsa nojaavien puiden hiljainen natina ja tuulenhumina korkealla latvuksissa. Voi jäädä huomaamatta, että alueen laidalla kasvaa muutamassa kohdin metsälehmuksia. Metsän tiheys saa sen tuntumaan yhtätoista hehtaariaan suuremmalta. Kaikkialla lojuu maahan kaatuneita puita, mutta muutama polku johdattaa niiden lomasta kohti Kennankalliota, metsän pohjoisempaa puolta.

Rinnettä noustessa kuusten hallitsema metsä avautuu valoisammaksi – ylhäällä myös puuston tyyppi muuttuu: täällä kohoavat korkeuksiin lukemattomat kilpikaarnakylkiset männyt. Osa niistä on jännittävän muotoisia kiertyneine oksineen, osa keloutunut ja monissa näkyy koloja. Maata peittää useiden hehtaarien alalta ehjä mustikkavarvikko, joka suotuisina kesinä tarjoaa runsasta, makeaa mustikkasatoa.

Mielikinmetsässä on onnistuneesti talkoiltu umpeen sen läpi kaivettu oja.