Pala Ylä-Kainuun historiaa

Suomusalmen Vuokkijärvi yhdistyy Emäjoen kautta suureen Oulujoen vesistöön yhtenä sen itäisimpänä ulokkeena. Itärajalle on parikymmentä kilometriä. Kun toukokuinen kolea tuuli käy järven yli Vienan suunnalta, voi sen kuljettamana kuvitella yhä kuulevansa menneiden runonlaulajien sävelet.

Yhteys Oulujokeen on ollut Vuokkijärveä ruokkiva napanuora, mutta myöhemmin myös kohtalo. Järvenrannan hongikoita poltettiin tervaksi ja terva uitettiin maailman merille. Paluukuormana tuotiin Nälkämaahan varallisuutta. Sitä tarjottiin maanomistajille myös 1960-luvun alussa, kun Vuokkijärveä suunniteltiin vesivoiman säätelyaltaaksi. Silloin loppui Vuokkiniemen kuvankauniin tilan taru.

”Viimeisenä lähti vastahankainen härkä, joka ei ottanut askeltakaan uuden asuinsijan suuntaan. Lumihankeen jäi syvät urat, kun härkää vedettiin hevosella mantereelle”, muistaa talon entinen asukas Pekka Manninen.

Oulujoki Oy teki Vuokkijärvestä Kemijärven ohella Suomen voimakkaimmin säännöstellyn järven, jonka suurin vedenkorkeuden vaihtelu on peräti kuusi metriä. Säännöstely muutti Vuokkiniemen kolmen saaren ketjuksi. Näistä keskimmäisen, Niemenkankaan, etelätörmällä humisi jo silloin satavuotias männikkö.

Säännöstely mursi Niemenkankaan hiekkarantaa ja paljasti sieltä vielä vanhempia Ylä-Kainuun historian kerrostumia: sarjan suojaisalla rannalla olleita kivikautisia tulisijoja.

Vaikka Niemenkankaan männiköllä on nyt ikää kunnioitettavat 160 vuotta, on se kuitenkin vielä nuori. Vankimpien mäntyjen voi odottaa elävän vielä satoja vuosia. Sinä aikana ehtii tapahtua vielä paljon. Ehkä järven säännöstelykin vielä joskus loppuu.

Niemenkankaan kauniilla hiekkarannalla lojuu vanha harmaantunut puukappale. Järven rannalla ikänsä asunut vanha isäntä tunnistaa sen puisen suotuveneen takaistuimeksi. Kuinkahan vanha sekin mahtaa olla?

Teksti ja kuva: Ari-Pekka Auvinen